etelänavan valloitus,105 vuotta etelänavan valloituksesta

etelänavan valloitus,105 vuotta etelänavan valloituksesta

etelänavan valloitus,105 vuotta etelänavan valloituksesta

etelänavan valloitus,105 vuotta etelänavan valloituksesta

Etelänapaa valloittamaan lähti Antarktiksen rannikolta kaksi retkikuntaa lokakuussa 1911. Kilpailevien retkikuntien johtajina toimivat norjalainen Roald Amundsen ja brittiläinen kapteeni Robert F. Scott. Amundsenin retkikunta saavutti etelänavan ensimmäisenä. Myös Scottin johtama retkikunta pääsi navalle asti, mutta kaikki ryhmän jäsenet menehtyivät paluumatkalla. Amundsenin onnistumisen syinä olivat hyvä tietopohja ja naparetkeilytaidot, kun taas Scottia vastaan olivat huono sää ja tottumattomuus napa-alueiden oloihin.

Britanniassa 1800-luvun merkittävät tutkimusmatkat olivat nostaneet saarivaltion asukkaiden kansallisylpeyttä ja vuosisadan vaihteen jälkeenkin maassa oltiin yleisesti sitä mieltä, että brittiläiset maailmanmatkaajat olivat ylivertaisia. Kuningaskunta lähetti yhä 1900-luvun alussa monia uusia tutkimusretkikuntia maailman eri kolkkiin. Yksi näistä retkikunnista oli Ison-Britannian laivaston kapteenin, Robert Falcon Scottin johtama ryhmä, jonka tavoite oli valloittaa yksi maailman vaikeakulkuisimmista ja olosuhteiltaan ankarimmista paikoista, etelänapa. Scott oli kokenut tutkimusretkeilijä, joka oli saavuttanut Britanniassa sankarin maineen jo edellisen, vuosina 1901–1904 järjestetyn Antarktiksen tutkimusretkensä ansiosta. Scott oli hyvin toiveikas myös Etelämantereelle suuntautuvan tutkimusretkensä suhteen. Vuonna 1908 Shackletonin johtama retkikunta oli joutunut kääntymään takaisin vain 180 km päässä etelänavalta. Shackleton oli käyttänyt retkellään poneja muttei suksia.[1]

Scottin ryhmän laiva, Terra Nova, purjehti kesäkuussa 1910 Lontoon satamasta määränpäänään Antarktiksen rannikolla sijaitseva tukikohta, josta retkikunnan oli tarkoitus lähteä kohti mantereen keskustaa. Osallistujat eivät lähtiessään tienneet norjalaisen retkikunnan suorittavan samaa tehtävää.

Norjalainen Roald Amundsen oli lapsesta asti ollut kiinnostunut napa-alueista. Hän oli norjalaisen merenkulkijasuvun vesa ja ollut nuoruudestaan asti runsaasti tekemisissä Pohjois-Amerikan inuitien kanssa. Heiltä Amundsen oli oppinut paljon napa-alueella selviytymisen kannalta hyödyllisiä taitoja, jotka myöhemmin vaikuttivat olennaisesti hänen retkikuntansa menestykseen. Fridtjof Nansenin hiihto Grönlannin poikki vuonna 1888 innoitti nuorta Amundsenia ryhtymään tutkimusmatkailijaksi. Vuosien 1903–1906 aikana Amundsen miehistöineen teki sillilaiva Gjøalla ensimmäisen onnistuneen luoteisväylän läpipurjehduksen. Amundsen asetti tavoitteekseen pohjoisnavan valloituksen, mutta kun yhdysvaltalainen Robert Peary retkikuntineen saavutti maailman pohjoisimman pisteen vuonna 1909, joutui hän muuttamaan suunnitelmiaan ja valitsi kohteekseen vielä valloittamattoman etelänavan. Vielä maaliskuussa 1910 Scott soitti Amundsenille ja ehdotti yhteistyötä, josta Amundsen kieltäytyi.[2]

Amundsen lastasi retkikuntansa napa-alueiden oloihin suunniteltuun Fram-laivaansa ja otti kurssin kohti Antarktista alkusyksystä 1910. Reilun kilpailun hengessä hän päätti ilmoittaa Scottille aikeistaan ja lähetti tälle lyhyen sähkeen, jossa ilmoitti myös Framin olevan matkalla kohti Antarktista. Scott sai Amundsenin sähkeen lokakuussa 1910 retkikunnan saavuttua Australian Melbourneen. Hän ilmoitti, ettei antaisi norjalaisten mukaantulon vaikuttaa millään tavalla retkensä suunnitteluun ja toteutukseen. Amundsenilla oli joukossaan varta vasten valittuja hyviä koiravaljakon ajajia ja hiihtäjiä.[2]

Britanniassa ilmoitus pohjoismaalaisten sekaantumisesta naparetkeen sai sen sijaan aikaan suurta kohua. Scottin retkeä pidettiin kansallisena hankkeena, ja kilpailevan ryhmän ilmaantuminen herätti närkästystä. Antarktiksen tutkimusta pidettiin paljolti brittien yksinoikeutena, eikä muunmaalaisten tutkijoiden ponnisteluille annettu juurikaan arvoa.